Postimies toi minulla tänään iloisia uutisia; tilaamani digikamera oli saapunut postiin. Kameran ja uuden ihanaisen silikonivuokani kunniaksi leivoin tiikerikakkua, jonka ohjeen löysin kotikokki-sivustolta. Kakun resepti oli huonompi kuin kuvittelin ja kakku jäi vetisen makuiseksi, siksipä en julkaise ohjetta täällä. Tässäpä kuitenkin aikaansaannokseni kera kirpputorilta ostetun kaitaliinan.

Rakastan asuntoani, enkä pidä tätä vain kämppänä kämppien joukossa. Tämä on minulle koti, pieni mutta lämmin paikka. Ainoa asia mitä silloin tällöin kaipaan on yksityisyys, jota naapurin rouva syö kenties sairaudeltaan sitä tajuamatta.

Epäilen vahvasti, että hänellä on skitsofrenia. En ole mikään lääkäri, mutta väitteet siitä että häntä kuunnellaan kun hän soittaa pankkiin ja että hänen asunnollaan käydään kun hän ei ole paikalla, ovat mielestäni selvä merkki jakomielitaudista, joka muuten on ainoa mielen sairaus jonka oireita en jaksa sietää. Inhoan skitsofreniaa, olen aikoinani nähnyt liian läheltä, kuinka se tekee ihmisestä pahansuovan.

Naapurin rouvalla ei ole ikinä tupakkaa. Ikävintä on mennä iltatupakalle, kun jo ennalta tietää ettei tupakkaa saa polttaa loppuun, saatika rauhassa. Emme ole Jonin kanssa kertaakaan pyytäneet Kärtsältä (lempinimemme hänelle) mitään, silti postiluukustamme putoilee milloin lapasia, milloin ruokaa, milloin katkenneita tupakoita... Aluksi se oli mielestäni mukavaa, pidin noita eleitä vilpittöminä ystävällisyyden osoituksina, mutta nyt myöhemmin on paljastunut, että Kärtsä olettaa meidän maksavan noista "ystävällisyyden osoituksista" tarjoamalla hänelle sätkän, pari päivittäin.

Hetki sitten olimme Jonin kanssa ulkona. Kuulimme kuinka ovi kävi ja kumpikin meistä lannistui silmin nähden. Kärtsä tuli pahan tuulisena luoksemme kyselemään, onko Joni oikeasti saanutkaan kämppää ja jos on niin miksi Joni ei ole siellä. Joni sanoi, että ei halua viettää aikaa tyhjässä kämpässä ilman TV:tä ja sohvaa. Kärtsä reagoi täysin hänelle ominaisella tavalla "Minäkään en jaksa kaikessa auttaa, ruokaa voin antaa mutta TV:n tarvitsen itse!!!"  Onnistuin nielemään kiukkuni, tuhahdin halveksivasti ja totesin tyynesti ettemme me mitään apua ole vailla. Todellisuudessa mieleni teki patistaa hänet alimpaan helvettiin ja syöttää se 80-luvun puuviilutettu ASA (jollaisen oletan hänellä olevan) eukolle.

En jaksaisi päivittäin kuunnella Kärtsän suusta sitä, kuinka naapurin Lea on paha koska todistaa Jehovaa ja kuinka Jehovan todistajat koukuttavat heikkoja oikeasti saattaen heidät rahalliseen ahdinkoon. En jaksa jatkuvaa utelua Jonin elämästä ("tekeekö joni laittomuuksia, onko joni masentunut, onko jonilla ongelmia, kohteleeko joni sua hyvin"), en jaksa paatoksellista saarnaa siitä, kuinka hänen yksityinen lääkärinsä kuvitteellisesti rakastaa häntä. En jaksa hänen ulko-oveensa liimattuja uhkailu-lappuja, en jaksa mitään koko ihmisessä.

 

 

 

Olen oppinut nauttimaan syksystä - kirpeistä aamuista, lehtien havinasta ja pimeydestä. Vielä viime vuonna ahdistuin, kun näin lintujen lentävän etelään. Eilen seikkailimme Jonin kanssa yössä, kuljimme reittejä joita emme olleet kulkeneet ja istuimme Ortodoksisella hautausmaalla polttaen viimeisistä röpöistä käärittyä sätkää. Ilma oli sumuinen ja viileä, mutta minun oli lämmin olla Jonin vieressä.

Olisin aina
kädet sinun ympärilläsi,
sinussa,
sisäpuolella, ulkopuolella, olkapäilläsi
ja kättäsi vasten.

Olisin kosketus
sinun poskellasi,
olisin lattia, jolla istut.
Olisin jalkojesi paino,
jossa pysyt ja jonka juuri olet menettämässä.

Olisin huoneesi,
sen lämpö ja turvallisuus,
olisin ruoka ja uni
sinulle
silloin kun niitä tarvitset
ja haluat ottaa vastaan.

Kukka en halua olla enää
enkä kuva.
Kaikki muu olisin,
kaikki elävä sinulle,
hengitys, olemassaolo.

Barrikadit taistelun tullessa,
vastatuuli ja myötätuuli, sateen itku
ja kirkas syyskuun sunnuntai.

Kaikkea olisin sinulle, jos voisin.
Minä voin olla minä
sinulle ja itselleni
ja siten olen kaikkea
mitä yritän sanoa.

--Maria Vaara

 

 

Elämä Lappeenrannassa soljuu tasapainoisesti eteenpäin ja tästä kaupungista on tullut minulle enemmän koti kuin Raahesta koko kahdenkymmenenyhden vuoden aikana, jotka siellä asuin. Nautin siitä, että saan kuljeskella kaduilla tuntemattomien ihmisten keskellä, istua kahviloissa ja olla Jonin kanssa ilman häiriötekijöitä. Hetkittäin kaipaan kirpparireissuja ja illanistumisia Tatjalla ja Teikalla ja sitä kun voi vain soittaa jollekin "hei mää oon täsä nurkilla pyörimäsä nii keitäkkö kahavit?" tai että "lähekkö ottikseen yhelle neloselle?".

Jonin kanssa menee ihan mukavasti, vaikka välillä yksiö tuntuukin liian pieneltä kahdelle ihmiselle. Onneksi Joni käy Capoeirassa pari kertaa viikossa ja minulla on päivät koulua, ettemme ihan liikaa vietä aikaa keskenämme. Olen ollut hieman stressaantunut, kiukutellut Jonille ilman syytä ja saanut valittevan monta riidan alkua aikaiseksi. Pitäisi rauhoittua ja olla rennompi, tai ainakin purkaa hermoja johonkin muuhun kuin Joniin. Joni kohtelee minua hirveän hyvin, eikä ansaitse joutua raivareideni kohteeksi. <3

Minulla on eläinvauvakuume, joka paheni kun naapurini Kati tutustutti minut koirenpentuunsa nimeltä Toivo. Toivo on tiibetinterrieri ja sillä on aina hikka. Kertakaikkiaan ihan syötävän suloinen otus! Olemme Jonin kanssa keskustelleet puolivakavissamme koiran ottamisesta, mutta asia ei ole ajankohtainen ennen kuin tiedän, kuinka Iikku-kissa suhtautuu koiriin. Iikku on kuitenkin ykköskatti, enkä anna minkään elukan uhmata sen kuningasasemaa.